Aamu maalla

Heräsin aikaisin, ennen muita. Talo on hiljainen, koirakin jaksaa vasta venytellä. Keitän kahvit ja kaadan itselleni ison mukillisen. Mukissa on lumiukon kuva.

Onneksi on jo kevät. Heti, kun päivä alkaa pidentyä, oloni on helpottunut. Olen selvinnyt pimeästä ja kylmästä. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta. Jäästä ja lumesta.

Aamu on vielä viileä ja usva makoilee peltojen päällä yön jälkeen. Lumi on jo sulanut, mutta vihreys on vasta lupaus tulevasta. Kuulen joutsenten huutoja. Kun katson ylös, lasken neljätoista joutsenta! Ne lentävät aivan pihamme yli. Niin kauniita. Katson ympärilleni. Niin kaunista! Melkein pidätän hengitystäni, ettei satumainen tunnelma vain rikkoutuisi.

Kävelen aamutossuissa ja -takissa kujaa muutaman askeleen. Pellot riisuvat oman usvaisen aamutakkinsa ja maisema kirkastuu. Katselen peltojen yli joen rannalle. Ja sen toisella puolella jatkuvaa peltojen ja metsien kuvioimaa maisemaa. On helppo hengittää.

Muistelen lukemaani ajatusta ihmisen sielun maisemasta. Että ihminen on eniten kotonaan lapsuutensa maisemissa. Eipä siis ihme, että avaraan pohjalaiseen maisemaan tottunut ahdistuu mäkisessä ja metsäisessä karjalassa. Tai kaupungeissa, missä toinen toistaan korkeammat rakennukset estävät näkemästä kauas. Joskus siellä tuntuukin, kuin ne korkeat seinät kaatuisivat päälle tai hiipisivät lähemmäksi jättäen koko ajan vähemmän liikkumatilaa.

Kahvimukini on tyhjentynyt ajat sitten, vain lumiukolla kulkee kahvinruskea viiru porkkananenän vieressä. (Sekö kahvini joikin?) Lähden sisälle hakemaan lisää. Ihmettelen elämän voimaa itsessäni ja miten se välillä kuitenkin häviää. Yritän tallentaa tunteen sisälleni. Pahojen päivien varalle.