Iltasatu: Lentävä lammas

Pekka on ihan tavallinen pieni poika. Hänellä on isä, äiti, kaksi isosiskoa: Maija ja Tiina ja kaksi isoveljeä: Mauri ja Teppo. Pekalla on kihara tukka ja sininen jenkkihuivi kaulassa, mutta muuten hänessä ei ole mitään kovin erikoista.

Pekka ihailee sisaruksiaan koko pienen sydämensä pohjasta! Maija on niin kaunis, ihan kuin prinsessa vaaleine kiharoineen ja laulaakin kuin enkeli. Kun koko perhe on puheliaalla tuulella, kuuluu Maijan kirkas ääni aina muita korkeammalla. ”Maija oli karitsa, karitsa, karitsa. Maija oli karitsa lumivalkea..”, hän lauloi muiden määkiessä ihan tavallisesti. Isäntäväkikin ihmetteli Maijan ääntä ja usein he kävivät sitä kuuntelemassa ja kehumassa.

”Maija on hyvä laulamaan. Eikö niin, äiti?” Pekka kysyi ajatuksissaan samalla, kun he äidin kanssa kitkivät kukkapenkin reunaa. ”Kyllä vain, Pekka-poika! Maijan ääni on kaunein koko kylällä”, äiti vastasi lämpöä ja ihastusta äänessään.

Mietteliäänä Pekka pureskeli heinänkortta ja kysyi: ”Äiti, missä minä olen hyvä?” ”Minä en tiedä, en ole vielä sitä huomannut. Mutta ihan varmasti sinä olet hyvä jossain, usko vain! Kyllä se sinulle ja minullekin vielä selviää, mikä asia se on”, äiti vakuutti ja napsi turppaan juolavehnää suuhunsa. Mutta Pekka ei ollut niin varma. Entä jos hän ei ollut hyvä missään?

Äidin toisella puolella kitkemisen hoiti vanhin veli Mauri. Hän oli jo iso lammas, jolla oli kauniin suklaanruskea villa. Maurin kitkemä puoli kukkapenkkiä oli siisti ja suora, aivan kuin se olisi leikattu ruohonleikkurilla. Sen sijaan Pekka oli haukannut ajatuksissaan palan sieltä ja toisen täältä. Ja ensin hän napsi kaikki herkut, kuten voikukat ja horsmat. Ne vasta hyvää olivatkin! ”Voi sinua, Pekka!” äiti moitti, ”nyt Maurin pitää kitkeä sinun puolesi uudestaan. Sinusta ei kyllä tule puutarhuria. Toivottavasti isäntäväki ei huomaa, sillä ruohonleikkuu on yksi tärkeimmistä tehtävistämme.”

”Mauri on hyvä puutarhatöissä. Eikö olekin, äiti?” Pekka varmisteli. ”Niin on, olemme isän kanssa ajatelleetkin laittaa hänet puutarhakouluun”, äiti vastasi ja taas äidin äänessä kuului ylpeyttä lapsestaan. Pekan pientä sydäntä kouraisi: ”Äiti, entä jos minä en ole hyvä missään?” hän kysyi ääni väristen. Mutta taas äiti vakuutti, että Pekka ei vain vielä tiennyt, missä hän on hyvä, mutta että se selviää ihan varmasti! Yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taas aamulla.

Illalla Pekka pyöri vuoteellaan eikä uni tullut millään. Tuntui raskaalta hengittää ja huoli painoi pienen otsan rypyille. Mitä, jos kuitenkin on tullut jokin virhe eikä hän olekaan hyvä missään? Mihin hän sitten joutuu? Maijasta tulee laulaja ja Maurista puutarhuri. Entä jos Pekasta ei tule mitään?

Raskain mielin Pekka viimein nukahti, mutta näki heti kaunista ja jännittävää unta: Hän seisoi mäen päällä, aivan sen korkeimmalla kohdalla ja nousi seisomaan isolle kivelle. Siskot ja veljet katsoivat häntä alempaa, jokainen tuijotti aivan herpaantumatta. Jotain jännittävää oli tapahtumassa. Pekkaa jännitti, mutta hyvällä tavalla. Hänellä oli salaisuus. Nyt hän tiesi, missä hän on hyvä ja hän oli kutsunut sisaruksensa katsomaan.

Pekka vilkaisi vielä yleisöään, ennen kuin näyttäisi taitonsa. Maurilla oli jäänyt suu sepposen selälleen, Tiina taas näytti epäuskoiselta. Hän ei varmasti voinut kuvitellakaan, että pikkuveli yhtäkkiä osaisi jotakin. Ja sitten Pekka teki sen: levitti siipensä ja nousi rauhallisin siiveniskuin ilmaan. Hän nousi korkealle ja liiteli ja kaarteli mäen päällä. Alhaalla näkyivät siskot ja veljet, jotka haukkoivat henkeään ihmetyksestä: Pekka osaa lentää!

Pekka heräsi hymy kasvoillaan. Nyt se tapahtui! Nyt hän tietää, missä on hyvä. Aurinko paistoi ja äiti oli jo pihatöissä. Pekka kirmasi äidin luokse ja jarrutti sivuluisussa äidin eteen niin, että multaa ryöpsähti äidin pitkille hiuksille. ”Voi anteeksi, äiti”, hän hönkäisi hengästyneenä, ”mutta minulla on uutisia: tiedän missä olen hyvä!” Pekka ei osannut yhtään peitellä innostustaan: ”Minä olen hyvä lentämään!” hän melkein huusi.

Koko sisarusparvi ympäri pihamaan purskahti hersyvään nauruun! He nauroivat ja nauroivat, pitivät mahastaan kiinni ja nauroivat lisää. Ei se ollut pahantahtoista naurua, mutta isosiskot ja isoveljet tiesivät asian, joka Pekalta oli unohtunut. Äiti sanoi sen ääneen: ”Voi, lapsi-ressu.. Eivät lampaat osaa lentää. Ei kukaan lammas ole lentänyt, ei koskaan. Mutta älä huoli, kyllä sinä vielä olet hyvä jossakin, mutta se ei voi olla lentäminen.”

Pekan hyvä tuuli ja ilo katosivat kuin silmänräpäyksessä. Voi, hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi tuota! Nyt siskot ja veljet, joita hän niin suuresti ihaili, nauroivat hänelle. Paha mieli nousi kurkkuun ja hän nieleskeli itkua. Ei tietenkään lammas voi lentää. Uni vain tuntui niin todelliselta. Ja tuntui niin hienolta osata jotakin. Hän oli niin hyvä lentämään!

Päivän mittaan Pekka kuitenkin unohti surunsa, sillä tänään oli jännittävä päivä: keritseminen! Jonossa koko katras meni ensin emännän luo. Hän tarkasti, että villa oli kunnossa ja siistiä eikä sen kätköissä ollut mitään ylimääräistä. Sitten jono eteni isännän luo, joka tottunein ottein keritsi villan talteen. Tämä oli kevään varmin merkki, tästä alkoi ihan oikea kesä! Keritsemisen jälkeen kesätuuli tuntui ihanan viileältä ja oli helppo juosta nopsasti kuin arotuuli! Se tuntui melkein samalta kuin lentäminen Pekan unessa.  

Pekan edellä oli isoveli Teppo. Hän kampasi villansa joka päivä ja piti siitä erityisen hyvää huolta. Isoveljen villa oli myös erikoisen väristä: siinä oli kuin raitoina ruskeaa, valkeaa, harmaata ja mustaa. Nytkin se oikein kiilteli auringossa ja tuuli pöllytteli pitkiä suortuvia, joissa ei ollut takun takkua. Ja taas emäntä ihasteli Teppoa kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa! Huokaili ja hämmästeli, ihasteli ja ihmetteli ja huuteli isännällekin, miten ihanaa villaa taas saataisiin. Ylpeänä Teppo tepsutteli isännän luo kerittäväksi. Isäntä kehui yhtä vuolaasti kuin emäntäkin ja suunnitteli jo itselleen villapaitaa talven pakkasia varten.

”Tepolla on aina ollut niin mahtava villa ja ainutlaatuiset värit”, Pekka kuuli äidin sanovan muille lampaille, jotka nyökyttelivät ja määkivät hyväksyvästi. Ja taas äidin äänessä kuului tuo ilo, jonka lapsen onnistuminen äidissä aina herättää. Pekka katseli pitkin kylkiänsä.. Hänen villansa oli ikävän ei-minkään väristä, likaista ja takkuista. Takkujen kätköissä oli risuja, roskia ja kaikkea, mitä hurjilla seikkailuretkillä sinne tarttui. Lisäksi toisessa kyljessä oli lähes kalju kohta, sillä kerran hän unohti löytämänsä purukumin yöksi suuhun. Se oli nukkuessa sotkeutunut villaan ja tehnyt siihen niin mahdottoman takun, että äiti joutui leikkaamaan melkoisen läntin villaa pois.

Tuli Pekan vuoro astua emännän tarkasteltavaksi ja voivottelu oli melkoista. Emäntä kutsui äidinkin katsomaan pojan villan kuntoa, pauhasi ja moitti molempia. Isäntä keritsi kyllä villan, mutta se joutui eri kasaan kuin muiden. Siitä ei tainnut tulla isännälle villapaitaa eikä edes sukkia emännälle. Kyynel karkasi Pekan silmäkulmaan ja pää painuksissa hän kuiskasi äidille: ”Teppo osaa hoitaa villaansa. Eikö osaakin, äiti?”

Nyt alkoi jo äitikin olla vähän huolissaan poikansa rinnalla. Entä jos tuo poika ei opikaan mitään? Ei tunnu tavalliset lammastyöt sujuvan. Ja se lentämisestä haaveileminen, voi voi.. Mutta äiti näki kuitenkin poikansa hädän ja vastasi tällä kertaa näin: ”Kuule, Pekka. Sinä olet minun poikani ja sinä olet hyvä poika. Opit erilaisia asioita. Toisissa olet hyvä ja toisissa et niin hyvä. Melkein aina on joku, joka osaa asiat paremmin.” Äiti halasi Pekkaa ja toivoi sydämestään, että poika olisi onnellinen, olipa hyvä jossain tai ei.

Illalla äiti sanoi Pekalle erityisen hyvin hyvää yötä, suukotteli ja peitteli pojan nukkumaan: ”Hyvää yötä, kauniita unia, äiti-kullan kuvia.” ”Hyvää yötä, äiti”, Pekka vastasi rauhoittuneella mielellä ja nukahti melkein heti.

Pekka käveli metsän laidassa ja poimi vadelmia suoraan suuhunsa. Vadelmat olivat isoja ja punaisia ja aina pienen matkan päässä näkyi vielä isompi ja punaisempi, joka oli aivan pakko saada! Kun massu oli täynnä, hän myös huomasi olevansa eksynyt. Hän ei tiennyt yhtään, mistä suunnasta oli tullut tai mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Aurinkokin jo laski ja alkoi olla ilta. Mutta Pekka ei hätääntynyt, vaan löi muutaman kerran ilmaa siivillään ja nousi kevyesti liidellen puiden latvojen tasolle. Sieltä koti näkyikin helposti ja lounatuulen päällä hän matkusti hetkessä tuttuun pihapiiriin.

Pekka hieroi silmiään ja raotti niitä varovasti: oli aamu. Se oli siis unta. Häntä harmitti, sillä uni oli tuntunut kovin todelta ja oli niin hieno tunne osata lentää. Äiti olisi varmasti ollut ylpeä! Uniset ajatukset katkaisi ihana tuoksu: Tiina toi näköjään kaikille aamupalaa vuoteeseen. Hän tarjoili näppärästi jokaiselle leipomuksiaan ja voi valtava, miten hyvältä ne maistuivatkaan! Pekka hiippaili äidin viereen..

”Shhh..”, äiti suhisi pojan korvaan ja supatti hiljaa, ”Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Tiina on hyvä leipomaan. Hänestä varmaan tulee kokki. Minulla on viisi hienoa lasta ja he kaikki ovat taitavia jossakin. Sinäkin olet, usko vain!” Pekka päätti tyytyä siihen, mitä äiti sanoo ja oli vain hiljaa. Joka tapauksessa oli mukavaa istua ihan lähellä äidin lämmössä. Äiti oli usein kiireinen ja tällaisia hetkiä oli harvassa.

Talvi oli pitkä, kylmä ja pimeä niin kuin aina. Pekka oppi monta asiaa ja työskenteli sisarusten mukana lampolan päivittäisissä askareissa. Hän oli kasvanut ja aikuistunut eikä aiheuttanut enää äidille ylimääräistä huolta ja vaivaa tempuillaan. Kuitenkin lähes joka yö Pekka näki unta lentämisestä. Ja vaikka hän ei muuten enää vaivannut päätään sillä, missä olisi hyvä, aina noiden unien jälkeen oli raskas herätä arkeen, joka oli täynnä ihan tavallisia töitä ja tehtäviä.

Kevät teki voimalla tuloaan, aurinko sulatti jo ensimmäiset pälvet tallin seinustalle. Kun töiltään jouti, Pekka istui kulottuneella ruohikolla ja oljenkorsi suupielessä roikkuen antoi auringon lämmittää kasvojaan. Tuuli oli leuto eikä enää kiukkuinen pohjatuuli, joka talvella tuntui reuhtovan villat päältä. Kevään mittaan siskot ja veljet kävivät opinnoissaan laulajaksi, puutarhuriksi, kampaajaksi ja kokiksi, mutta pian he tulisivat kesäksi kotiin.

Tänään on se päivä, kun kesä taas alkaa! Siskot ja veljet tulevat kerittäväksi ja nyt Pekankin villa on varmaan käyttökelpoista. Vähän häntä kuitenkin jännittää, kun emännän ahavoituneet kädet tarkistavat villan kuntoa. Yhtäkkiä emäntä ihmeissään kutsuu isäntääkin katsomaan. Emännän äänestä kuuluu, että nyt on tosi kyseessä ja isäntä keskeyttää oman työnsä. Hämmentyneenä Pekka pyörittelee päätään ja yrittää kurkkia, mitä tapahtuu. Kiivaan keskustelun päätteeksi isäntä ja emäntä päättävät, että Pekka keritään täksi kesäksi vain osittain: selän päälle jätetään pitkä villa.   

Pekka kävelee ajatuksissaan niityillä. Pohjalainen avara maisema on kaunis latoineen ja tummine metsineen. Niitetyt pellot ja niiden välissä nauhoina kulkevat ojat maalaavat maisemaan kuin tilkkutäkin kaikissa vihreän ja keltaisen eri sävyissä. Pekka huomaa olevansa kovin kaukana kotoa ja jalkojakin väsyttää. Niinpä hän ojentaa siipensä, lyö pari rauhallista iskua ja nousee ilmaan. Ilmavirtoja hyödyntäen hän liitelee hetken peltojen yllä. Ylhäältä katsoen niittyjen ja metsien muodostama palapeli vasta kaunis onkin!

Tutussa pihapiirissä näkyvät isä, äiti, siskot ja veljet olevan iltapalalla. Vieressä isäntä ja emäntä nostavat vielä heinää seipäille ja samalla laittavat muutaman hangollisen lampaillekin. Kun Pekka huomaa kaikkien katsovan, hän tekee vielä pienen kaarroksen ennen laskeutumistaan. Pudotus on täydellisen pehmeä ja hymyssä suin isäntä ja emäntä taputtavat käsiään kuin parhaallekin pilotille.

Isä, äiti, Maija, Mauri, Teppo ja Tiina tuijottavat Pekkaa suu auki. Osalla on jäänyt heinätupon pureskelu kesken eikä kukaan osaa sanoa mitään. Yhtäkkiä äiti ryntää Pekan luo: ”Sinä osaat lentää, Pekka! Sinä olet hyvä lentämään!” Pekka hieroo silmiään ja avaa ne varovasti. Edelleen edessä näkyy vain sisarusten ymmyrkäisiä silmiä ja auki loksahtaneita leukoja. Kesken jääneet heinätupot ovat jo tippuneet.

”Äiti, eikö tämä olekaan unta?” Pekka kysyy hiljaa. ”Ei tietenkään, höpsö! Tämä on aivan totta: Sinä olet hyvä lentämään! Itse asiassa olet paras lentävä lammas koko maailmassa!” ”Lennä vielä”, perhe pyytää ja Pekkahan lentää! Muutama kaarros, pari kieppiä ja kunnon piruetti! Näitä hän on harjoitellut joka yö läpi koko pitkän talven.

Mutta vielä parempaa kuin lentäminen, on kuulla äidin lämpöinen, lapsestaan ylpeä ääni, kun hän sanoo muille lampaille: ”Tuo on minun poikani. Hän on hyvä lentämään. Hän on maailman paras lentävä lammas!” Ja toiset nyökkäilevät ja määkivät hyväksyvästi: Maailman paras ja ainoa lentävä lammas.