Muutoksia

Kaipasin valtavasti koskettamista. Nujusin veljeni kanssa pahimpaan tuskaan, mutta ei se tietysti kovin hellää ollut. Isä ei koskenut minua koskaan ja äidillekin se tuntui olevan vierasta. En osannut kuvitella, että jotkut äidit halivat ja suukottelevat lapsiaan, isistä puhumattakaan!

Onneksi meillä sai olla kotieläimiä. Kannoin naapureista kissanpentuja, joita sitten hellin ja halin. Sami-kissan otin niin pentuna, että se emänkaipuuseensa imi korvalehteäni. Tuntui hyvältä, että se tarvitsi minua. Se nukkui kanssani samassa sängyssä. Kissojemme keski-ikä vain jäi aika lyhyeksi, kun isä hermostuksissaan tappoi ne milloin mistäkin syystä.

Eräänä lauantaina olimme veljeni kanssa naapurissa leikkimässä. Heidän spanielinsa oli saanut monirotuisia pentuja. Äiti oli aina sanonut, että koiraa ei kyllä oteta. Kannoimme pennun lauantaileipomisen ja siivoamisen jälkeen levähtämässä olevan äidin luokse sängylle. - Onhan se nyt sievä, mutta kuka sen hoitaa? äiti kielteli. Ja me tietysti lupasimme pitää siitä huolen. Hain keittiöstä juuri leivottuja karjalanpiirakoita ja annoin pennullekin. Kun äiti näki, että pentu nautti äidin piirakoista, hän heltyi ja koira jäi meille. Sen nimi oli Imi, veljeni ristimänä.

Imistä tuli minun koirani. Se tuli usein minua koulusta vastaan enkä sen kanssa leikkiessäni tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Kun vuosia myöhemmin Imi jäi auton alle ja kuoli, itkin monta päivää. Se koira oli parasta, mitä elämässäni oli siihen mennessä tapahtunut.

Viidennellä luokalla aloin saada tyttömäisiä piirteitä "poikavuosieni" jälkeen. Olin jo tottunut tyttöihin myös kavereina ja saanut ihan oikeita ensimmäisiä ystäviä. Mari oli koulun kokin tyttö, samalla luokalla kanssani. Makoilimme koulun aittarakennuksessa, jonne Mari oli pikkusiskonsa kanssa rakentanut kesähuoneen. Juttelimme pojista ja murrosiän tuomista muutoksista, rintojen arkuudesta ja muusta. Mutta jotenkin sain suuni auki ja kerroin tunteistani: yksinäisyydestä, erilaisuuden tunteesta, kuolemasta haaveilemisesta. Olin hetken hiljaa ja kun mitään ei kuulunut, luulin jo, että Mari lähti pois tai ei vain välittänyt. Mutta sitten kuulin, että hän nyyhkyttää. Tajusin, että hän ymmärsi minua ja itki tuskaani. Silloin minäkin itkin. Se tuntui helpottavalta.

Ala-asteen lopuksi vannoimme pitävämme yhtä myös kirkonkylän koulussa yläasteen puolella. Opettaja sanoi todistusta antaessaan, että päästiinpä sinustakin. Se ajatus löytyi kyllä minunkin päästäni ja ajattelin isomman koulun ja uusien kuvioiden ratkaisevan ongelmani. Kesäloman alkaessa olin jotenkin lyöty ja turta. En keksinyt, mistä ammentaisin voimia, että jaksaisin elää. En löytänyt päämäärää, mihin pyrkisin, en tunnetta, joka kantaisi edes päivän. Vain tyhjää.