Kouluun

Opin viisivuotiaana lukemaan suoraan Aku Ankoista ja television "Pieni talo preerialla" -ohjelmasta. Äiti itki samalla kun katsoi ja yritti liikutuksestaan huolimatta lukea tekstejä ääneen. Sanoin, ettei tarvitse enää lukea, koska luen jo itse nopeammin. Vaikka osasin lukea, äiti luki minulle ääneen Ikuisia Kertomuksia, lapsille vapaasti kirjoitettua raamattua. Siinäkin äiti itki aina tämän tästä, vaikka kymmenen kirjan sarja luettiin moneen kertaan.

Sami - minua kolme vuotta nuorempi naapurin poika - tulee meille ja me leikitään ulkona. Pelataan jalkapalloa, rakennetaan majoja, ajellaan pikkuautoilla ja tehdään pyssyjä ja ritsoja. Jos alkaa sataa, me leikitään sisällä hevosia. Siinä toinen laittaa näkkileipäpaloja ja vettä lautaselle ja se, kumpi on hevonen, saa syödä nelinkontin suoraan suullaan. Sami jumaloi minua ja saan aina olla pomo ja päättää, mitä leikitään.

Minä sen sijaan jumaloin viisi vuotta vanhempaa veljeäni. Odotan sitä aina koulusta. Se opetti minulle kellon, että pystyi juoksuttamaan minua katsomassa, paljonko se on. Ja minä juoksin! Veli opetti minulle kortti- ja lautapelejä ja otin aika kovat paineet siitä, että varmasti opin kaikki. Koin veljeni luottavan kykyihini ja oppimistaitooni ja halusin olla sen luottamuksen arvoinen. Kyllä me myös riideltiin. Jos veli ei halunnut pelata kanssani, ärsytin sitä kaikin keinoin niin kauan, että sain nenilleni. Sitten itkin äidille, että se kiusaa.

Koulu alkoi ja pidin siitä. Olin hyvä kaikessa ja osasin valmiiksi niin lukea kuin laskeakin. Tulin paremmin toimeen poikien kanssa ja pelasin välitunnit jalkapalloa. Tytöt tuntuivat minusta kieroilta ja oudoilta: niiden piti aina erikseen sopia, kuka on kenenkin kaveri ja kenen kanssa ei olla. Tunne oli sikäli molemminpuolinen, että kuuluin niihin, kenen kanssa ei olla.

Koulussa tuli vain vielä enemmän se olo. Möykky nousi rintaan yhä useammin ja kasvoi. Minusta tuntui, että olin opettajienkin mielestä erilainen: he osoittelivat minua ja sanoivat, ettei minusta tule mitään. Ihmettelin sitä, koska tiesin olevani koulussa hyvä. Mutta aina, jos tein virheen tai selvisin jostain toisia heikommin, minulle sanottiin, ettei minusta ole mihinkään. Hiihtämistä inhoan vieläkin: "No, tuollahan se tuokin yrittää rämpiä keppiensä kanssa", kuului opettajan kommentti avoimesta ikkunasta.

Olin kai toisella luokalla. Olin kävellyt yksin ympäriinsä koko päivän koulun jälkeen. Alkoi olla ilta ja nälkäkin kurni. Oli vain niin paha olla, ettei voinut olla paikallaankaan. Joen varressa virtaavan veden tuijottaminen helpotti vähän. Miltähän tuntuisi virrata mukana? Mennä vain, eikä tarvitsisi yrittää eikä huolehtia mistään. Kävelin rautatiesiltaa joen yli. Entä jos nyt tulisi juna? Entä jos tippuisin puolien välistä veteen? Huomaisikohan kukaan, että olisin pois? Kukaan ei ainakaan kaipaisi.

Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin kuoleman olevan ratkaisu, helpottavan oloani jotenkin. Olin yhdeksän vuotta.