Painajainen

Oli kesä ja aurinko paistoi todella lämpimästi kirkkaalta, siniseltä taivaalta. Kesä! Isä näkyi olevan pellolla, pystytteli juuri heinäseipäitä. Kysyin, missä äiti on ja isä neuvoi etsimään navetalta. Kuljin kiemurtelevaa hiekkatietä ja söin mesimarjoja tienvarren mättäistä. Äiti ei ollut navetalla.

Kun tulin takaisin pihapiiriin, isä tuli puolijuoksua saunalta päin. Hän neuvoi etsimään äitiä sieltä. Pelkäsin saunaa. Se oli pihapiirin vanha päärakennus, joka oli laho ja synkkä, kuin kummitustalo. Aukaisin saunan oven ja löysin äidin makaamassa lattialla mora rinnassaan. Äidin käsi oli aseteltu näyttämään siltä, kuin hän olisi lyönyt puukon itse. Se oli kahvaa myöden uponnut. Verta ei näkynyt.

Heräsin. Taas tuo sama uni, jota olin nähnyt koko lapsuuteni. Ensimmäisen kerran muistan heränneeni siihen itkun kanssa, kun nukuin vielä korkealaitaisessa vauvan sängyssä keskellä peräkammaria. Äiti tuli ovesta ja ojensi kätensä minua kohti. Äiti oli kaunis, tummat hiukset sitaistuna nutturalle niskaan. Vahvat työtä tehneet kädet nostivat minut syliin.

Nyt ei tullut äiti, eikä kukaan nostanut syliin. Ei ollut nostanut pitkään aikaan. Joskus kyllä näyttelin nukahtaneeni isän ja äidin sänkyyn, että äiti olisi kantanut sylissään omaan sänkyyni.

Painajainen oli jo niin tuttu, että enää en herännyt itkien enkä hiestä märkänä. Välillä uni vaihtui sellaiseen, jossa isä meni auton alle sitä korjatakseen ja tukehtui jostain putkesta tuleviin kertakäyttölusikoihin. Sen verran kai ymmärsin auton tekniikasta.

Puen laamapaidan ja sukkahousut ja menen keittiöön. Taas yksin kotona. Päivästä tulee kyllä pitkä. Kuvani heijastuu ikkunasta, kun katselen sinnikkäästi kujalle, eivätkö sisarukset tulisi jo koulusta. Haen kukkaroni ja lasken rahoja. Kukkaro on pieni helmin koristeltu pussukka. Minulla on jo melkein sata markkaa! Äiti antaa rahaa minulle siitä, että olen päivät kotona, eikä hoitajalle tarvitse maksaa.

Juoksen kuitenkin kujan ylös Eilan luo. Olin pienempänä siellä hoidossa. Usein me vain istuttiin. Joskus pelattiin korttia tai katsoin, kun Eila kääri tupakkaa. Joinakin päivinä käveltiin neljä kilometriä kylälle. Eilaa sai pitää kädestä kiinni, mutta ei saanut heiluttaa. Silloin näyttää köyhältä.

Nyt Eila ei ole kotona, joten kipaisen pellon yli koululle. Yläluokan ope ottaa minut isoveljen luokkaan ja saan piirtää. Piirrän kuvan vedenalaisesta maailmasta. Aaltoja ja kaloja. Ajattelen, että olen ehkä merenneito. Se selittäisi, miksi minulla on kuivalla maalla niin paha olla. Monistan piirustuksen kalkkerikoneella ja jaan koko luokalle. Minua kehutaan. Menen ulos kiikkumaan ja taas se tulee. Möykky nousee puristamaan rintakehää ja pilaa äsken kokemani riemun. Olen yksin pihalla ja keinun ihan hiljaa. Pelottaa, että häviän olemasta. Yritän olla liikkumatta.

Yläluokan ope tulee kysymään, onko minulla ketään kotona. Ja että onko minulla siellä paha olla. Pitääkö isä tai äiti minua huonosti. En sano mitään, mutta sydän lyö kiivaammin. Siksikö minulla on tämä olo? Onko isä ja äiti jotenkin huonompia kuin muut vanhemmat?