Tyhjällä tielläKuljeskelin välitunnilla koulun pihalla mietteissäni kiviä potkiskellen. Yläasteella nyt ei oikeastaan ollut sen kummempaa kuin ala-asteellakaan. Koulumatka oli tosin pidempi, joten nyt myöhästyminen kostautui rankemmin. Joka aamu juoksin kilpaa saapuvan linja-auton kanssa pysäkille. Jos bussi meni, piti kouluun pyöräillä, kävellä tai mankua isältä kyyti. Viimeinen oli vaikein tehtävä. Yläasteella ei tehty välitunneilla mitään. Ei siellä pelattu tai juuri juteltukaan. Oltiin vain ja maleksiittiin. Tai käytiin aidan takaa leipomosta ostamassa munkkeja. Ei juuri ruoka sitten maistunut. Tosin epäilen, voisiko pohjalainen kouluruoka rössypottuineen maistua muutenkaan. Olin kuitenkin jo oppinut olemaan tyttö ja minulla oli ihan oikea ystäväkin. Se oli 14-lapsisesta perheestä, jossa melkein kaikki oli poikia. Niinpä sekin oli tottunut olemaan "poikamainen", joten tulimme oikein hyvin toimeen. Äsken kuitenkin joku ysiluokkalainen poika pullonpohjasilmälaseineen tuli vihreässä maiharissa mun luo ja kysyi, jos mä voisin joskus vaikka jutella sen pikkusiskon kanssa. Kun se on tullut just seiskaluokalle eikä sillä oikein ole kavereita. Mä vähän ihmettelin, miksi se mulle tuli sanomaan, kun en mä mikään tukioppilas ole. Mutta lupasin kuitenkin. Sieltä se tulee, tumma tukka silmillä, kasvot alaspäin ja liian iso maihari päällä silläkin. Ja heti jotkut pojat menee sitä kiusaamaan. Kävelen piirin keskelle, otan tyttöä kyynärvarresta, sanon muutaman valitun sanan kiusaajille ja kävelen tytön kanssa syrjemmälle. "Moi, mä oon Maarit", sanon, kun en muutakaan keksi. "Mä oon Annukka", se sanoo ja katsoo mua alta kulmien. Se muistuttaa koiraa ruskeine silmineen ja mä tiedän heti, että meistä tulee kaverit. *** Meistä tuli enemmän ku kaverit. Meistä tuli parhaat ystävät, kuin sisarukset, paita ja peppu. Se asui pappilassa ja siellä oli huoneita vaikka kuinka paljon. Siellä mä sitten asustelin eikä aina kukaan niiden porukoista edes tajunnut, että mä olin siellä. Oltiin Annukan huoneessa ja kuunneltiin Beatlesia. Käveltiin paljon, notkuttiin kirjastossa ja osteltiin kaupoissa karkkia. Kylällä oli kolme ruokakauppaa, joista meidän äidillä oli ruokatili kahdessa ja niiden äidillä yhdessä. Niinpä me ostettiin joka tilille jollain viitosella karkkia, niin johan sillä eli. Aina joskus niiden äiti tajusi, että olin niillä koko viikon ja laittoi mut välillä kotiin. "Eikö sinun vanhemmat huolestu", se kysyi, mutta eihän ne huolestuneet. En mä tiedä, huomasivatko ne edes. Sitten me riekuttiin Annukan kanssa kylällä koko ilta ja lopulta kävelin pimeässä yksin kotiin. Kävelin silmät kiinni ja välillä kurkistin ja tarkistin, pysynkö tiellä. Loppumatkasta vanha maantie kaartui sivuun. Sen varrella kasvoi suuria mäntyjä, jotka tekivät pimeään verhoutuvasta maisemasta pelottavan. Omalle kujalle käännyttyäni vanha tuttu möykky nousi jälleen rintaan. Miksi minun pitää mennä sinne, kun siellä ei ole minulle ketään? "Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä (Hassisen Kone)
|